Teokratian politiikka

Tuskin olivat väkipeikot ehtineet asettua aloilleen Kotivalolla, kun ensimmäiset uskonnolliset erimielisyydet alkoivat. Yksinkertaisista teologisista erimielisyyksistä kasvoi pian kokonainen skismojen viidakko, eivätkä väkipeikot ole ikinä onnistuneet erimielisyyksiään ratkaisemaan.

Väkipeikkojen teokratioissa erillisiä ruhtinaskuntia hallitsevat papit, paladiinit tai itseään puolijumaliksi väittävät henkilöt. Ruhtinaskunnat sotivat keskenään mitä pienimmistä uskonnollisen näkemyksen eroista, sillä on valtakuntien johtajien edun mukaista säilyttää nykytilanne ennallaan. Lähes orjuudessa asuvalla tavallisella kansalla ei ole ruhtinaskuntien arkeen mahdollisuutta vaikuttaa kuin uusien kulttien kautta. Näitä syntyykin aina välillä, ja ne toimivat normaalisti perimällä vaihtuvan vallan vaihtoehtona.

Ruhtinaskunnat tukahduttavat kultit kovalla kädellä jos ehtivät, mutta välillä ne ehtivät saada riittävästi väkeä taakseen, ja tuloksena on vallankumous. Tavallisen kansan olot eivät tällaisissa tilanteissa olennaisesti parane, kunhan näkevät uuden jumalan nousevan valtaistuimelle edellisen tilalle.

Ruhtinaskunnat viettävät suuren osan ajasta sodassa toistensa kanssa, mutta sodan intensiivisyys vaihtelee suuresti. Joskus taistelut ovat lähes loputtomia, välillä taas kahden valtakunnan raja saattaa olla rauhallinen jopa vuosia, vaikka teoriassa valtiot ovat keskenään sodassa. Tämä jättää väkipeikoille aikaa tehdä ryöstöretkiä muiden kansojen kimppuun. Nämä ryöstöretket ovat tärkeitä tulonlähteitä, ja niiltä kerätyt orjat tuovat paljon tarvittua työvoimaa ruhtinaskunnille.