Kalasataman historia

Toivonkallio on kalkkivinen massiivi, jota yhdistää mantereeseen pieni hiekkasärkkä. Sokkelomeren runsaiden kalansaaliiden houkuttelemat gereniläiset kalastajat oppivat nopeasti käyttämään hiekkasärkän molemmin puolin sijaitsevia lahdenpohjukoita suojana myrskyiltä, jotka varsinkin talvella riesaavat aluetta.

Alkutaival (2188-2315)

Joitakin vuosikymmeniä kului, kunnes vuonna 2188 tavallista aloitekykyisempi kalastaja, jonka nimi on hukkunut historian hämärään, keksi perustaa särkälle tavernan, jonka nimeksi tuli yksinkertaisesti Suolainen. Liiketoimina oli vilkasta, kun kalastajat ryhtyivät käyttämään särkkää myös tukikohtana paremmallakin säällä.

Nopeasti majatalon ympärille kasvoi pieni kylä veneen- ja purjeenkorjaajien ammattilaisia. Näiden mukana tuli tietysti myös maanviljelijöitä, eläintenkasvattajia ja muita toimivan kylän vaatimia ammattiryhmiä. Pian Kalasatamaksi ristityn kylän ympärillä oli viljelmiä, omenatarhoja ja laitumia, ja kylästä löytyi seppiä, räätäleitä, suutareita ja leipureita.

Melkein sata vuotta myöhemmin, vuonna 2271, pidettiin Suolaisessa tavernassa tärkeä kansankokous, jossa Kalasataman asukkaat äänestivät ylivoimaisesti julistautuvansa itsenäiseksi valtioksi. Tällä oli suuri vaikutus Kalasataman ja Gerenin välisiin suhteisiin, sillä vaikka Sokkelomeren alue oli vielä pitkälti asuttamatonta erämaata, Geren oli aina pitänyt aluetta omanaan.

Jo varhaisessa vaiheessa Kalasataman hallitusmuodoksi valittiin systeemi, joka on säilynyt muuttumattomana lähes 1300 vuotta: Alunperin jokaisella ammattikunnalla oli ääni vaaleissa, joissa valittiin kylälle sheriffi. Myöhemmin äänet siirtyivät kiltojen haltuun, ja sheriffin viran tilalle kohosi Kalasataman herttua.

Kalasataman kasvaessa ja vaurastuessa se houkutteli yhä enemmän kansalaisia varsinkin Gerenistä, jonka hallitsijat seurasivat kaupungin kasvua kadehtien. Gerenin sisäiset ongelmat pitivät kuitenkin sen valtiaat kiireisinä, ja vasta vuonna 2316 kuningas Dogar ehti kääntämään huomionsa Kalasataman suuntaan.

Vaaran vuodet (2316-2403)

Dogarin suunnitelma oli yksinkertainen: Hän lähetti armeijan marssimaan maateitse Kalasatamaan samaan aikaan, kun hänen laivastonsa piiritti Kalasataman meriteitse. Suunnitelma kuitenkin epäonnistui surkeasti. Armeijalla kesti marssillaan paljon kauemmin, kuin kukaan oli arvioinut, ja syksy oli jo aluillaan, kun armeija saapui Kalasatamaan. Sillä välin laivasto oli ehtinyt piirittää Kalasatamaa jo kuukausia tuloksetta ja sen miehistöt alkoivat olla väsyneitä ja laivat kipeästi huollon tarpeessa.

Kun Dogarin armeija vihdoin saapui Kalasatamaan, sen asukkaat yksinkertaisesti vetäytyivät Toivonkallion suojaan, vieden eläimensä ja tuoreen satonsa mennessään. Dogarin armeijalla ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin ryhtyä piirittämään kalliota.

Vuoden 2316 syksy oli Sokkelomeren alueella tavallista kylmempi, ja Dogarin armeija oli ehtinyt kuluttaa valtaosan ruokatarpeistaan jo matkalla Kalasatamaan. Niinpä jo syyskuun lopulla sen ruoka alkoi loppua. Moraali romahti, varsinkin kun korkean kallion piiritys ei tuottanut minkäänlaista tulosta, ja pian armeija alkoi huveta karkuruuksien yleistyessä.

Heikosti edenneen piirityksen loppu tuli rysäyksellä. Tavallista rajumpi myrsky iski Kalasataman pohjoisella puolella partioivaan laivasto-osastoon, joka menetti neljä kuudesta suuresta sotalaivastaan, sekä lähes kaikki pienemmät aluksensa. Osaston komentaja päätti purjehtia Toivonkallion ympäri liittyäkseen eteläiseen laivasto-osastoon, mutta ei kertonut armeijalle tai toisen osaston komentajalle tästä.

Siivotessaan myrskyn jälkiä leirissaan Dogarin armeija näki pohjoisen laivasto-osaston kadonneen, ja pian huhut tiesivät kertoa, että koko osasto oli uponnut. Pakokauhun kipinä tarttui armeijaan, ja kokonaisia rykmenttejä lähti marssimaan etelään kohti kotia. Ontorilaisten palkkasotilaiden komentaja haastoi armeijan kenraalin kaksintaisteluun ja surmasi tämän, ja sota oli käytännössä ohi. Armeija keräsi ruokatarvikkeidensa rippeet, sytytti Suolaisen tavernan tuleen, ja lähti paluumarssille Gereniin.

Vastoinkäymiset eivät kuitenkaan tähän loppuneet. Matkalla kotiin Gerenin laivasto joutui vielä toisen myrskyn kouriin ja menetti vielä enemmän laivoja. Armeijalta puolestaan loppui ruoka käytännössä kokonaan, ja suuri osa sotilaista ryhtyi ryöstelemään gereniläisiä maanviljelyksiä heti, kun niitä alkoi tulla matkalla vastaan. Vain pienet rippeet armeijasta ja laivastosta palasi koskaan Gereniin asti.

Dogar kuuli armeijansa kohtalosta vasta talvikuussa, ja legendojen mukaan sai niin pahan raivokohtauksen, että hän lopulta oksensi verta ja rojahti valtaistuimelleen kuolleena.

Kalasatama palasi arkeen ja Suolainen taverna rakennettiin uudestaan. Mahdollisten uusien hyökkäysten varalta Toivonkallioon kaiverrettiin ramppi helpottamaan kulkua myöhemmin Yläkaupungiksi kasvavan kaupunginosan ja Vanhankaupungin välillä. Kallion huipulle myös rakennettiin linnoitteita vahvistamaan kallion luonnostaan tarjoamaa puolustusasemaa.

Rauhan ja kasvavan vaurauden vuodet kestivät 80 vuotta, ennenkuin Geren ehti taas kääntämään katseensa Kalasataman suuntaan. Vuoden 3396 hyökkäys oli paremmin ajoitettu ja organisoitu, mutta koko kesän jatkunut piiritys ei taaskaan tuottanut tulosta, ja syksyn tullen Gerenin armeija oli pakotettu palaamaan kotiin. Lähtiessään armeija poltti Alakaupungiksi siihen aikaan kutsutun osan Kalasatamaa, mutta se rakennettiin nopeasti uudelleen.

Vain seitsemän vuotta myöhemmin, vuonna 2403, Geren oli valmis uuteen yritykseen. Laivastoa oli vahvistettu, ja Geren keräsi palkkasotilaita halki mantereen varmistaakseen joukkojensa riittävyyden. Kääpiöitä ja maahisia palkattiin rakentamaan parhaat sota- ja piirityskoneet, joita rahalla sai. Armeija lähti matkaan lumen ollessa vielä maassa maksimoidakseen ajan, joka sillä olisi käytettävissään piiritystä varten, ja laivastolle rakennettiin Gerenin koillisrannikolle väliaikainen tukikohta korjauksia ja huoltoa varten.

Melko vaivattomasti Gerenin joukot valtasivat Alakaupungin, mutta jälleen Toivonkallion seinämät pysäyttivät ne. Maahisten suunnittelemat kaivinkoneet yrittivät kaivautua pehmeän kalkkikiven läpi yläkaupunkiin, mutta ne pysäytettiin tulella ja vedellä. Gerenin laivasto yritti nousta kalliota meren puolelta, mutta se oli hidasta, ja kallion huipulle päässeet pienet joukko-osastot oli helppo lyödä takaisin. Ramppia ylös yrittävät joukot kärsivät raskaita tappioita kerran toisensa jälkeen.

Gerenin palkkaamilta palkkasotilailta alkoi pian moraali rapistua, kun luvattua ryöstösaalista ei alkanut ilmaantua. Yksi kerrallaan palkkasotilasjoukot alkoivat liueta paikalta. Gerenin omat joukot olivat vielä vahvat, mutta niiden kärsimät tappiot söivät raskaasti moraalia, eikä niitä pian voinut enää käyttää suorissa hyökkäyksissä Toivonkallion linnoitteita vastaan. Kohta hyökkäävän joukon komentajat olivat ilmiriidoissa siitä, miten piiritystä pitäisi jatkaa. Syksyn lähestyessä alkoi tulla ilmeiseksi, että hyvinkään varustettu joukko ei kyennyt murtamaan Kalasataman vastarintaa, ja lopulta komentajat päättivät yksimielisesti vetäytyä, kun aikaa vielä oli.

Vaurauden ajat (2404-2830)

Gerenin kolmas valloitusyritys jäi kaupungin viimeiseksi. Gerenin hallitsijat ymmärsivät, että hyvinkään valmisteltu sotaretki ei tuottaisi tulosta, ja valloitussuunnitelmat haudattiin kaikessa hiljaisuudessa. Kaikkea huomiota ei kuitenkaan käännetty pois Kalasatamasta, vaan Gerenin vakoojat ja diplomaatit ovat jatkaneet ahkerasti työtään kaupungissa kautta vuosisatojen.

Sotien jälkeen Kalasatama jatkoi kasvuaan ilman häiriötä vuosisatoja. Pikkuhiljaa sen esimerkin innoittamana Mernoviaksi kutsutulle alueelle alkoi syntyä muitakin kaupunkivaltioita. Niiden asukkaat saapuivat jokaisesta Kotivalon kolkasta, aina Nisiaa ja Glaronia myöten.

Uusien vaarojen aika (2831-3196)

Kalasataman kasvu ja vaurastuminen toi tullessaan myös ongelmia. Rikollisuus pysyi joten kuten kurissa itse kaupungissa, mutta mitä syrjemmäksi kaupungista mentiin, sitä heikompi oli lain koura. Kaupunkia ja sen tiluksia ympäröivään erämaahan alkoi pesiytyä mitä erilaisinta rikollista elementtiä, aina perinteisistä rosvojoukoista hulluihin velhoihin ja kuolontaikureihin. Hyökkäykset aatelisten tiluksia ja karavaaneja vastaan alkoivat olla arkipäivää, ja silloin tällöin riittävän suuruudenhullu rosvopäällikkö tai taikuuden käyttäjä saattoi jopa yrittää hyökkäystä itse kaupunkia vastaan.

Kaupungin suojaksi perustettiin kaarti, jonka ylläpito annettiin kaupungin kiltojen tehtäväksi. Killat varustivat kaartin jalkaväen ja jousimiehet, ja aateliset seuraajineen muodostivat kaartille ratsuväkiosaston. Tämän ratsuväen pääasiallinen tehtävä oli partioida rajaseutuja ja metsästää siellä riehuvia rosvojoukkoja. Vuosikymmenten mittaiseksi venynyt kampanja saikin lopulta kitkettyä pahimmat roistojen pesäkkeet Kalasataman alueelta ja sen lähiseuduilta. Taikuuden käyttäjiä vastaan kaupungin hallinto oppi palkkaamaan seikkailijoita, ja pikkuhiljaa velhojen uhkakin oli saatu vähenemään.

Tuskin ehti kaupungin johto hengähtää helpotuksesta, kun uusi vaara nosti päätään: Aiordanon vuorille Gerenistä paennut hullu maagi Kandos Mran onnistui pysyttelemään piilossa tarpeeksi kauan luodakseen kokonaisen epäkuolleiden armeijan, ja marssitti sen lopulta Kalasatamaan. Vain nopeasti kokoon saatu seikkailijaryhmä, joka jäljitti Mranin piilopaikkaansa ja surmasi tämän, esti kaupunkia kaatumasta epäkuolleiden hyökkäyksen alle.

Mranin kaatumisen jälkeen kaupunki ehti viettää taas yli vuosisadan rauhassa, kunnes Aiordanon vuorille pesiytynyt parvi punaisia lohikäärmeitä alkoi tuhota maaseutua kaupungin ympäriltä. Pikkuhiljaa lohikäärmeet alkoivat tehdä tuhoa yhä lähempänä ja lähempänä kaupunkia, ja pikkuhiljaa niiden aiheuttamat tuhot kasvoivat niin vakaviksi, että senaikainen herttuakin havahtui toimintaan. Riittävän suuren palkkion tarjoaminen teki temppunsa, ja sankarijoukko onnistui surmaamaan suurimman osan lohikäärmeistä, loppujen hajaantuessa kauas Farogassian ja Kalgoorien vuorille.

Rauhan ajat (3197-3564)

Viimeiset vuosisadat Kalasatama on elänyt suhteellisen rauhallista aikaa. Satunnaiset hirviöt ja pedot, pienet sodat ja maaseutua ryöstelevät rosvojoukot ovat toki aina ilmiöitä, jotka ravistelevat kaupunkivaltion arkea, mutta pääasiassa kaupunki on saanut kasvaa ja vaurastua rauhassa. Kalasatama ei olekkaan koskaan ollut niin suuri tai vauras kuin nykyään, eikä kasvulle, saati vauraudelle, näy loppua.